Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2012

Nome tauko, tilalle tokoa

Monta kertaa ja useita viikkoja tätä on mietitty, mutta nyt täytyy antaa omalle ylpeydelle periksi ja pitää parin kuukauden totaalinen tauko kaikesta nome-puolen harrastelusta. On vain myönnettävä, että minulla ei ole taitoa ja keinoja tämän ongelman selvittämiseen. Viirulle en edes näytä tänä aikana dameja, vaan keskitytään tottisteluun ja hallittavuuteen.

Kivan alun jälkeen kahden damin leikki on valitettavasti tuntunut opettavan koiralle vain, että dameja on hyväksyttävää järsiä – seurauksella että kaksi damia on jo syöty käyttökelvottomiksi. Leikin ideanahan on olla kieltämättä koiraa ja olla koko ajan kannustava, joten ei osu asiat nyt ihan yhteen. Koiralla ei myöskään ole aikomustakaan palauttaa damia, vaan se jää parin metrin päähän syömään damia ja tuijottaa suoraan silmiin kuin sanoen ”haista v**tu sitten”. Jos lähden juoksemaan koirasta pois päin ja laahaan damia perässä, kurvaa koira pari metriä ohitseni ja jää taas järsimään damia. Tässä vaiheessa ei meikäläisen hermot enää kestä, vaikka yritän hiljaa – tai vähän lujempaakin – laskea miljoonaan väärinpäin tai ajatella positiivisesti. Ei, tässä vaiheessa tekisi mieli heittää koiraa damilla päähän, pakata itsensä autoon ja jättää koira syömään damia keskenään.

Koiran kanssa harrastaminen pitäisi olla yhteistä mukavaa tekemistä, joten joku roti tähän touhuun nyt! Ollaan nyt viime viikkoina käyty huviksemme tottistelemassa ja Viiru on kentällä kuin toinen koira. Se selvästi nauttii siitä puuhasta ja itsekin tulen hyvälle mielelle. Olen itsekseni kaikessa hiljaisuudessa yrittänyt harjoitella alo-liikkeitä, jos päästäisiin vielä tämän vuoden puolella starttaamaan, tai ensi keväänä. Ollaan harjoiteltu uutena juttuna kapulan pitämistä suussa. Isäni teki itse Viirulle tokoesteen, joten päästään hyppyäkin treenaamaan. :) Viiru selvästi nauttii, kun sen ei tarvitse jäykistellä, niinkuin nomessa, vaan sille voi lässyttää ja kimittää. Se myös palkkautuu ihan ok lelupalkasta, ja tuo automaattisesti lelua minulle. :)

Ollaan käyty Katjan ja Piippo-lapukan sekä Jennin ja tolleri-Valan kanssa treenaamassa tokoa, ja heidän mielestään ei olla ihan toivottomia tapauksia, vaikka paljon opittavaa on niin koiralla kuin ohjaajallakin. Ehkä se ura tästä vielä urkenee ja saadaan joskus se nome-puolikin toimimaan.

Palkkasin Viirulle myös ihan oman personal trainerin. :D Tikkasen Maarit on luvannut auttaa minua koulimaan Viirusta hyväkäytöksisen koiran. Ensimmäisellä kerralla listattiin ongelmia ja tehtiin vähän toimintasuunnitelmaa. Innolla odotan miten tämä lähtee käyntiin!

SNJ:n kesäleiri

Kotiuduttiin Viirun ja Jannen kanssa SNJ:n kesäleiriltä Mustialasta, jossa vietimme tiiviissä koulutuksessa viisi päivää. Alun perin meidän piti olla alo/ei tulosta ryhmässä, mutta meidät siirrettiin jo ensimmäisellä kerralla ”Tarkkis”-ryhmään, koska Viiru ei palauttanut markkeerauksessa damia vaan lähti kunniakierrokselle. Tarkkikselle joutumisessa oli useitakin hyviä puolia: päästiin harjoittelemaan yhteistyötä ja johtajuutta koiran kanssa, siihenhän kaikki rakentuu. Ollaan ihan liikaa tehty lajiharjoituksia, vaikka peruspilarit huojuvat. Toinen hyvä puoli ryhmän vaihdossa oli yksi alkuperäisen alo-ryhmän kouluttajista. Hän lyttäsi meidät aivan maan rakoon heti kättelyssä ja tuomitsi Viirun vietittömäksi ja surkeaksi. Samaiselta kouluttajalta sateli leirin aikana (useammalle eri leiriläiselle) mm. seuraavanlaisia neuvoja: palauttamisongelmaista koiraa olisi pitänyt pamauttaa damilla kunnolla päähän, palautusongelmaiselta koiralta pitäisi ottaa kaikki lelut pois ja karsia kaikki mukava kunnes koira alkaa palauttaa ohjaajalle tai karkaileva koira juosta kiinni ja antaa sille selkään.

 

 

Tarkkisryhmässä luulen päässeeni vihdoin ja viimein palautusongelman ytimeen. Kouluttajan mielestä Viiru paineistuu minusta eikä halua olla lähelläni töitä tehdessä, eli näin ollen ei halua palauttaa. Koira lähtee noutoon, ottaa damin suuhunsa ja lähtee jonkin matkan päähän katselemaan, että lällällää tuletkos hakemaan. Tämä on ihan järkeenkäypää, sillä jo pitkän aikaa treenit ovat olleet yhtä karjumista ja kieltämistä. Osa ongelmaa saattaa olla myös se, että Viiru on kehittänyt karkaamisesta ja kunkkukierroksesta itselleen tavan, sillä epäonnistuneita treenejä on niin paljon. Tarkkiskouluttaja oli kyllä ensimmäinen kouluttaja meidän kohdalla, joka ihan oikeasti osasi lukea koiraa eikä jäänyt toimettomaksi missään tilanteessa. Hänen koulutuksiaan jos jossakin on, niin me ajetaan sinne vaikka matkaa vähän enemmän olisikin!

 

 

Lähdimme työstämään ongelmaa kahden damin leikillä. Ohjaaja on maassa polvillaan/kyykyssä kädessä kaksi damia. Toista laahataan ja heilutellaan maata pitkin – nimenomaan maata pitkin, jotta koiran viettitaso ja saalistushalu nousee – ja heitetään sivulle päin. Kun koira on damilla, aletaan pitää erilaisia kimeitä ääniä, kuten prrrr tai kvaaaaak. Iloista meteliä pidetään kunnes koira tuo damin ja saman tien heitetään vastakkaiseen suuntaan sivulle toinen dami. Aluksi koiran ei tarvitse tuoda damia käteen, pääasia että suussa ei ole mitään kun toinen dami lentää. Tätä tehdään vain muutama kerta, jotta voidaan lopettaa kun koira on into piukassa. Tämä parantaa palauttamisvauhtia, palautusta, luoksetuloa.. ihan kaikkea. ;) Ensin leikkiä tehdään kaksin häiriöttömässä ympäristössä, sitten pikkuhiljaa esim. puistossa jossa kävelee lenkkeilijöitä ym. häiriötä. Ideana on, että ohjaajalla ja koiralla on yhdessä hauskaa ja että koirasta saataisiin miltei damihullu. Leikissä on tärkeää, että koiraa ei käsketä tai kielletä laisinkaan, vaan kehutaan ja innostetaan vaikka koira painelisi aivan eri suuntaan. Silloin pidetään vain kahta kovempaa pärinää eikä luovuteta, vaan jatketaan kunnes koira tulee ja kehutaan paljon. Leikillä koiran viettitasoa nostetaan, sillä treeneissä erilaisia viettitasoja käytetään hyväksi. Tästä lähtien pidän mukana aina kahta ”kauhukahvaa” eli täysin samanlaista damia, ja mikäli koira karkaa, alkaa tosi kiva damileikki jolloin koira haluaa tulla. Samanlainen dami siksi, ettei koira arvota niitä eri tavalla.

 

 

Toinen suuri virheeni, jonka olen kyllä tiedostanut mutten koskaan tehnyt sille mitään – syystä tai toisesta, en tiedä edes miksi -, on luottamuksen puute koiraan. En luota Viiruun, joten Viiru ei luota minuun. Ja koska Viiru ei luota minuun, en minä luota siihen. Voalaa, lumipalloefekti on valmis! Mm. damileikillä, seuraamisella ja passiharjoituksella luomme luottamusta toisiimme. Seuraamista kouluttajan mukaan tulee lähes aina tehdä hihnassa, sillä silloin virheisiin on mahdollista puuttua. Hän ei seurauta treeneissä esim. voi-luokan koiriaankaan kovin usein ilman hihnaa. Ns. nomeseuraamisessahan koiran ei pidä ottaa kontaktia ohjaajaan katseella juurikaan, jotta se pystyy tarkkailemaan maastoa ja näkemään mahdollisen riistan putoamisen. Kontaktin otto silmillä ei kuitenkaan silloin tällöin nopeasti ole kovin paha juttu. Koiran kontaktia seuraamisessa tarkkaillaankin hännän ja korvien asennosta. Kontaktissa koiran korvat ovat hieman ns. luimussa, ei hörössä ja häntä suunnilleen vaakatasossa hieman heiluen. Korkealla sojottava häntä kertoo esimerkiksi uhmakkuudesta. Ideana on, että hihnalla annetaan nyppäys muistutukseksi, mikäli koira edistää, haistelee tai tekee jotain muuta kuin seuraa. Välittömästi nyppäisyn jälkeen tulee kehu, eli korkea ”hyvä” ja hihnan päästäminen löysemmälle, jotta koira tuntee olonsa mukavaksi. Homma menee siis näin: käsky (yhessä), pakote (nyppäisy), kehu (hyvä) ja remmin löysäys. Pakotteen idea on siis tehdä koiran olo hetkeksi epämukavaksi, kun se tekee jotain ei-toivottua, korjata asia ja kun koira taas tekee oikein, löysätä, jolloin koirasta tuntuu taas mukavalta. Koiraa ei myöskään seuraamisen aikana, kuten ei muutenkaan, tuijoteta, sillä se paineistaa koiraa.

 

 

Myös passissa pitää istua koko ajan. Mikäli koira tekee jotain muuta sivu/istu tms. käskyn saamisen jälkeen, annetaan sille pakote ja kehu. Tämä, kuten muutkin em. harjoitteet, vahvistavat myös johtajuutta. Johtaja määrää, milloin koira saa käydä maate. Ruohoa ei syödä eikä teputeta, sillä johtaja ei ole käskenyt niin. Viiru nimenomaan tarvitsee määrätietoisen, mutta mukavan johtajan, joten teemme tästä lähtien päivittäin damileikkiä.

 

 

Teimme muutaman kerran Viirulle linjaa. Jokaisella kerralla ennen tehtiin lyhyt pätkä damileikkiä ja siitä suoraan käännyttiin linjalle. Ensin vein damin koiran kanssa, ja Viiru palautti hyvin. Heti perään käännyttiin selin ja dami vietiin uudelleen samaan paikkaan, eli harjoitus tehtiin ikään kuin sokkona, vaikka paikka olikin jo muistissa. Viiru teki tämänkin tehtävän hyvin ja palautti. Kerran se katsoi ympärilleen ottaessaan damin suuhunsa kuin miettien ”mitäs tässä nyt tekisi”, mutta pillittäessäni juuri oikealla hetkellä tuli luokse. Ongelma onkin etenkin markkeerauksissa, joissa koira kuumuu liikaa (+ tietysti johtajuus ja yhteistyöongelmat ym) eikä sitten palautakaan vaan lähtee damin kanssa pelleilemään. Leirin toiseksi viimeisenä päivänä sain leirin ainoan ja onnistuneen markkerauksen! Ensimmäisellä yrittämällä Viiru veti leikiksi, mutta pellon reunassa ollut ”mörkö” pelästytteli ja karjui Viirulle, ja koira tuntui oikeasti reagoivan siihen! Toisella kerralla koira palauttikin damin suoraan minulle! :) Kaiken tämän lisäksi pellon reunassa seisoin ryhmällinen koiria ja ohjaajia, joten meille häiriö oli aikamoinen.

 

 

Viimeisenä päivänä teimme damileikkiä ja Viiru tuntui olevan aika kuppi nurin kaikesta treenistä. Muutama viskaisu meni hyvin, mutta sitten koira jäi joidenkin metrien päähän järsimään damia. Epätoivo alkoi jo hiipiä, mutta kouluttaja kannusti nousemaan seisomaan ja pillittämään. Yritin inttää että eihän se koira kuuntele siinä mielentilassa. No, pillitin useamman kerran ja taisi olla kolmannella kerralla, kun koira rennosti jolkotteli dami suussa luokseni ja palautti käteen. :D Siinä vaiheessa tuntui, että kiivettiin yksi askelma tikkaita ylöspäin. Pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuren suuri askel lapukalle ja sen ohjaajalle! :) Ehkä olin koiralle jo vähän kivempi ohjaaja jolle oli mukava tuoda dami.

 

 

Alunperin meidän piti osallistua myös yhteen mejä- sekä toko-koulutukseen sekä yhteen vesiohjaustreeniin, mutta katsoin parhaaksi treenata koko leirin ajan samassa ryhmässä, jotta saisimme kaiken mahdollisen irti.

Leirillä oli paljon tuttuja Tampereen seudulta, ja liikuttiinkin paljon mm. taipparikurssilta tutuksi tulleiden Katjan ja Piippo-lapukan kanssa. Muutamana iltana koirat saivat päästellä pellolla menemään ja vauhti oli kyllä sen mukaista. Oli hauska huomata, miten ensimmäisen leikkihetken epävarmuus ja varautuneisuus uutta koiraa kohtaan oli seuraavana iltana kirmatessa täysin poissa. Sovittiin myös, että treenaillaan ihmeessä joskus myöhemminkin yhdessä.

 

 

Viiru ei ole koskaan ollut koko asunnossa vapaana, koska nuorempana se tuhosi hyvinkin perusteellisesti betoniseinästä lähtien tavaroita. Palatessamme leiriltä perjantaina, lähdimme Jannen kanssa illalla käymään kaupassa ja jätinkin Viirun yksin asuntoon vapaaksi. Se ehti olla kolmisen tuntia yksin, eikä ollut tehnyt mitään, ei mitään, tuhoja! :) Se ei ollut myöskään mennyt sohvalle. Sohvalle menon olisi nähnyt heti mustasta kankaasta, sillä Viirusta lähtee tasaisesti koko ajan karvaa. Antaessani Viirulle luun kun lähdimme, jäi se järsimään sitä rauhassa jalkani viereen vaikka yleensä olisi kantanut luun johonkin omaan nurkkaansa! Osansa varmasti on suurella väsymystilalla ja autossaoloharjoituksilla, joita tehtiin leirillä sillä välin, kun omistaja istui ”paikallisessa” eli Lurpassa. ;) Nyt on todella tunne, että seisotaan molemmat jalat tiukasti sillä ensimmäisellä portaalla eikä hevillä astuta alaspäin! Nyt pidetään pari vapaapäivää ja jatketaan perusjutuilla. Vaikka omistajan kuppi meinaa mennä nurin ja luonteen päälle ottaa, pidetään me varsinaisesta lajitreenistä nyt pieni tauko ja luodaan suhdetta uudelleen. Ennen leiriä teimme muutamia kertoja perussuuntaharjoittelua hiekkakentällä motivoituna ja ne alkoivat jo mennä ihan hyvin. Puh, täytyy vain kasata itsensä ja malttaa. Jos koiralta vaaditaan malttia, vaaditaan sitä ohjaajalta vähintään tuplasti.

:D

Internetin ihmeellistä maailmaa selatessani ja etsiessäni vinkkejä luoksetulo-ongelmiin, törmäsin Kumikana.org:ssa hauskaan pakinatyyliseen kirjoitukseen tottisoppilastyypeistä. Repesin nauruun kun löysin aivan meitä kuvaavan kohdan, joka sopii niin tokoon kun ihan mihin tahansa muuhunkin meidän touhuamiseen aina nomesta lähtien.

Huono-onninen
Huono-onnisen osaksi on sattunut maailman kaikkein jääräpäisin koira. Hän käy kentällä viikoittain kuukaudesta toiseen, tekee hiki päässä töitä kotona ja yrittää kaikkensa, mutta koiranjurrikka haistattaa hänelle pitkät ja kieltäytyy oppimasta mitään hyödyllistä. Monesti mukana on myös mielenkiintoinen sivuoire: koira osaa ison liudan temppuja ja tuntee kolmekymmentä leluaan nimeltä, mutta heti käskyn sivutessa kaukaisestikin tottelevaisuutta koira haistaa sen ja heittäytyy mahdottomaksi. Koulutusohjaaja ja koko muu ryhmä säälivät mutta myös kunnioittavat huono-onnista, koska hän ei suostu heittämään hanskoja tiskiin. Huono-onnisen toinen nimitys onkin Taistelija.