Tukkapöllyä ja paikkamakuuta

Viime päiviin on mahtunut hurjasti niin hyviä kuin huonojakin asioita. Aloitetaan huonoilla.

Viikonloppuna oltiin Mantan sekä kolmen kultsun (kaksi leikkaamatonta urosta ja yksi narttu) kanssa jäällä lenkkeilemässä. Aluksi kaikki meni hyvin, koirat juoksivat keskenään, Viiru välillä vähän sivummalla. Poikien tullessa iholle Viiru kellahti tuttuun tapaan selälleen maahan. Muuten kaikki tulivat oikein hyvin juttuun. Lenkin loppupuolella jostain omin silmin havaitsemattomasta syystä Viiru kävi Mantan kurkkuun ja niskaan kiinni. Kesti hetki, että päästiin sätkiviin koiriin käsiksi. Viiru oli kiinni kuin sikaliimalla konsanaan, mutta hetken leukalihaksiin painamisen jälkeen se irrotti. Otin Viirun hihnaan ja käveltiin jonkun matkaa sitten niin. Lopussa päästin Viirun vielä irti, mutta eivät ne Mantan kanssa juuri toisistaan välittäneet. Manta ehkä aavistuksen väisteli Viirua.

 

Maanantaiaamuna oltiin pienemmällä porukalla liikkeellä, kun mukana oli Viiru, Manta ja Masi. Satun pyynnöstä päästin Viirun ensin irti. Se juoksi sata metriä eteenpäin, kääntyi takaisin ja ampui suoraan Mantan niskaan kiinni. Onneksi Satu ei ehtinyt irrottaa remmiä, joten saatiin koirat heti irti toisistaan. Masi tietysti puolusti Mantaa, joten kävi Viirun hampaat Masinkin niskassa. Lenkki menikin sitten remmissä kävellen metsässä, kun Masi ja Manta juoksivat vapaina.

Nämä tilanteet tulivat kyllä niin puskista kuin vain voi. Yhden kerran olisin katsonut vähän sormien välistä, koska pojat kuitenkin kiusasivat Viirua minkä ehtivät. Onkohan tämä nyt jotain aseman selvittelyä Viirun ja Mantan välillä? Onhan tässä kieltämättä monta monessa: Viiru on juuri leikattu, Mantan juoksut loppuivat reilu viikko sitten, tytöt ovat suunnilleen saman ikäisiä.. Tämä on loistava herätys siihen ”Ei meidän koira mitään tee, se on ihan kiltti”-uskomukseen, jota moni tuntuu viljelevän. Ja täytyy sanoa, että en kyllä minäkään ihan ensimmäiseksi olisi uskonut, että Viiru käy johonkin koiraan kiinni. Se on kuitenkin aina ollut se, joka väistää, alistuu välittömästi ja lähtee tilanteesta pois. Sitä on provosoitu ja haastettu aikaisemmin, mutta se ei ole koskaan vastannut. Varmasti tässäkin tilanteessa oli puolin ja toisin käytössä elekieltä, jota ihmiset eivät huomanneet. Miksi tämä sitten tapahtui juuri nyt, sillä koirat ovat lukuisia kertoja lenkkeilleet ja leikkineet yhdessä ilman ongelmia ja pöhinää? Ilmeisesti tilanne jäi kuitenkin kesken, koska eilen Viiru alkoi heti selvittää tilannetta. Mietityttää kovasti, että mitenhän näiden koirien kanssa pitäisi jatkossa toimia. Pakostikin niiden on selvitettävä järjestyksensä, jos yhdessä meinaavat lenkkeillä, mutta mitään pöllytystä en kyllä ala katselemaan hetkeäkään.

Tänään aamulla yritettiin taas yhteistä lenkkiä ja kaikki menikin ihan ok. Molemmat nartut vähän välttelivät toisiaan ja kiersivät vähän kauempaa, mutta kimppuun Viiru ei käynyt. Luultavasti ne tulevat vielä pöllyyttämään toisiaan, mutta ihan hyvä että nyt sietävät toisiaan.

 

Jos sitten siihen mukavaan asiaan. Tokossa meille on muiden muassa ongelmia ja harmaita hiuksia aiheuttanut paikkamakuu ja jätöt yleensäkin. Maanantaina palasin ihan alkuun ja saatiinkin ihan kiva 2min paikkamakuu muutaman metrin etäisyydellä. Kävin palkkaamassa koiraa kolme kertaa ja joka kerralla menin askeleen pari kauemmas. Viiru tuijotti minua koko ajan hienosti, ainoastaan kerran se yritti nuuhkaista maata, mutta riitti että otin pari askelta lähemmäs ja toruin sitä. Tätä siis lisää. Se on vain jotenkin niin mahdottoman vaikeaa myöntää itselleen, että aiemmin sujunut liike ottaa takapakkia ja harjoittelussa täytyy ottaa suuri harppaus taaksepäin.

Samaisella ohjatulla tunnilla tehtiin myös kakeja, jotka tänä talvena on jäänyt meiltä ihan unholaan. Ollaan siis vaiheessa, että harjoitellaan maahan-istu-vaihtoja ihan metrin etäisyydellä. Koiralla on ihan liikaa vauhtia, joten kouluttaja painotti taas sitä, että minun pitää olla käskyssä ja käsimerkissä hyvin rauhallinen. Myöskään mitään maahan sukeltamista ei palkata, koska koira pakostikin liikkuu hieman eteenpäin. Höh, kake-maahanmenossa olisi kyllä vauhtia, mutta taas esimerkiksi liikkeestä maahanmeno on ihme laamailua. Ei taas mene nallekarkit ihan tasan.

Pahuksen perusasento

Perusasento on ollut Viirulle vaikea aina enkä alkuvaiheessa osannut opettaa sitä tarpeeksi hyvin. Eli tästä kärsitään nyt aina aika ajoin enemmän ja vähemmän. Viime vuoden puolella syksyllä ja talvella perusasento oli jo jossakin vaiheessa hyvä, mutta nyt tauon jälkeen se on taas kaikkea muuta. Suurin ongelma kautta koko harrastuksen on ollut se, että koira tulee vinoon liian taakse pylly selkäni taakse.

Nyt kun koira on innoissaan, että taas tokoillaan, on vauhtiakin niin paljon, ettei Viiru juuri malta miettiä mihin sen takamuksensa asettaisi. Vaikeata tästä tekee se, että koira ei kestä jos kumarrun katsomaan sen asentoa, vaan alkaa helposti pakittaa vain enemmän selkäni taakse. Onneksi parissa hallissa, joissa ollaan treenattu, on peilit. Täytyy taas uhrata joka päivä pieni hetki tälle asialle ja tehdä perusasentoa aluksi namilla autettuna.

Eilen hallissa perusasento oli vähän parempi kuin ulkokentällä treenatessa. Viiru nyt vaan on vähän hienopylly, ja kylmällä/märällä/lumisella alustalla istuminen on ihan kamalaa, joten johtuisiko vähän siitäkin. Ja toisaalta hallissa tehtiin lähes tunnin treeni, joten koira ehti vähän rauhoittuakin.

Paluu arkeen

Elämä alkaa vähitellen normalisoitua. Viiru oli levossa parisen viikkoa, mutta nyt on alettu päästä kiinni normaaliarkeen. Leikkauksesta muistuttaa enää ainoastaan päivä päivältä paraneva arpi mahassa. Pieniä karvojakin on alkanut jo kasvaa mahan alle, vaikka edelleen ulkona makaaminen on kovin ikävää. ;) Kauhun hetkiä koin viikonloppuna, kun Viiru vuosi muutamia tummanpunaisia limaisia veriklönttejä. Kyseessä ei onneksi ollut mitään vaarallista, vaan ilmeisesti rööreihin leikkauksen jälkeen jäänyttä hyytynyttä verta, joka sitten lähti liikkeelle kun koirakin lähti kunnolla liikkeelle. Tällä kertaa en kuitenkaan keventänyt pankkitiliäni useita satoja euroja viemällä koiraa paniikissa päivystykseen, vaan tajusin soittaa Maaritille, joka on klinikkaeläinhoitaja.

 

Ensimmäiset lenkit vapaana järven jäällä olivat kyllä melkoista menoa. Viiru sai peppuhepulin jos toisenkin ja juoksi päättömästi sinnetännetuonne hullunkiilto silmissään. Nyt on vapaana olokin alkanut tasoittua ja korvat toimivat vähän paremmin. Myös Karon kanssa on käyty järven jäällä kaahailemassa sekä täti on ollut meillä yökylässä. Molemmat vaikuttavat kovin onnellisilta jälleennäkemisestä.

 

Olen ryhdistäytynyt harrasterintamalla ja ilmoitin meidät tauon jälkeen taas ohjattuihin tokotreeneihin. Ensimmäinen kerta hallissa pitkään aikaan meni paljon paremmin kuin odotin, ja koirakin pysyi kivasti lapasessa. Vähän oli liikkeet paikoitellen unohduksissa, mutta aika äkkiä ne muistuivat mieleen. Nyt otan asiaksi panostaa etenkin liikkeiden nopeuteen. Esimerkiksi liikkeestä maahanmeno toimii sinänsä ihan ok, mutta vauhti on kovin laamamainen.. Ilmoitin meidät myös Tamskin 16.3. kokeeseen, joten jo sitäkin ajatellen pakko treenata nyt järjestelmällisesti eikä elää kuin pellossa. Kyllä tässä jotain pientä motivaation kohoamista on havaittavissa, mahtaneeko johtua tulevasta kokeesta vai mistä, mutta hyvä näin. :) Vuoden vaihteen aikoihin, ennen ensimmäistä koetta, alkoi koko homma maistua vähän puulta, joten tauko taisi tulla hyvinkin otolliseen kohtaan.

 

Eilen olimme Maaritin kanssa ulkokentällä treenaamassa vähän damijuttuja. No, meidän treeni oli lähinnä sitä, että minä kävelin dami vuorotellen eri kädessä ja koira seurasi vieressä. Idea on siis näyttää koiralle, että ei näissä kangaspötkylöissä mitään niin maata mullistavaa oikeasti ole. Tätä tehdään nyt tehotreeninä joka päivä. Toinen treeni meni niin, että annoin koiralle damin, kuljettiin jonkun matkaa, pysähdyttiin ja otin damin koiralta. Tämä oli Viirulle hankalaa, sillä suu alkoi käydä samantien ja dami putosi helposti ennen aikojaan. Yritän yhdistää dameihin ”pidä” käskyn kun pysähdytään ja koiran pitäisi pitää damia suussa. Aikaisemmin olen käyttänyt ”hae” käskyä niin noudossa kuin pitämisessäkin, mutta kokeiltuamme ”pidä” käskyä totesimme koiran silminnähden rauhoittuvan. Tätäkin treenataan nyt päivittäin niin sisällä kuin ulkonakin. Tämä valoi vähän toivoa, että ehkä tästä sittenkin voi tulla jotakin.

Myös projekti ovikello on käynnissä, sillä Viiru haukkuu yhä edelleen ovikellolle/postille ja käy ihan kierroksilla. Sinänsä outoa, että vanhempieni luona Viiru ei ole koskaan haukkunut ovikellolle, postille tai muille kolinoille rapussa, mutta kotona se tekee niin. Harjoituksen alla on myös nätisti odottaminen, kun ovikello soi ja vieras pääsee sisälle. Sen siitä saa, kun täällä ei ikinä käy kukaan. Että vapaaehtoiset saa ilmoittautua soittelemaan meille ovikelloa ja tulemaan sisälle x3. ;) Huom sellaiset jotka osaavat käyttäytyä ohjeiden mukaisesti. Ei mitään ”jos mä ihan vähä vaan taputan ja villitsen tän kerran ja annan sitten olla..”

 

Paluu rikospaikalle ja kovat piippuun

(Otsikko vaikutti ensin loistavalta, mutta nyt se näyttää lähinnä nololta.. :D)

Prismapostauksen  jälkeen olen miettinyt asioita. Taas. Paljon. Jotain tässä luonteenlaadussani on, sillä en yksinkertaisesti vain halua antaa periksi. Me harjoitellaan ja mokataan, kirotaan, harjoitellaan, kirotaan ja mokataan kerta toisensa jälkeen, mutta silti tehdään sitä aina uudelleen. Ja näin haluan asian jatkuvankin, sillä en aio luovuttaa. Vaikkei ikinä saataisi edes perusnoutoa kuntoon, niin treenataan silti, on sekin jotain. Ja mikä tärkeintä, se ei ainakaan ole luovuttamista.

Sain paljon hyviä vinkkejä ja kannustusta episodin jälkeen, olen kovin kiitollinen siitä. Sain parilta treenikaverilta vinkkiä eräästä kouluttajasta ja olenkin nyt syytämässä (epätoivoisena) rahojani sinne. Toivon todella, että saadaan sieltä jotain vinkkejä ja tolkkua tähän touhuun. Jos ei varsinaisesti damien kanssa työskentelyyn, niin yleensä tähän johtajuusongelmaan ja koiranlukutaitooni.

Viirun kanssa ollaan käyty pari kertaa läheisen S-marketin pihassa istumassa ja kävelemässä ihmisten keskellä. Ihan Prismalle asti ei vielä olla kehdattu lähteä naamataulujamme näyttämään, vaan ollaan nyt vähän fiksumpia eikä ahnehdita liikaa. Koiralla on ollut lyhyt noutajatalutin koko ajan, mikä on kyllä tässä vaiheessa ollut parempi ratkaisu kuin normaali lenkkeilyhihna. Olen jättänyt myös namit pois normaaliarjesta ja kaikesta muusta kuin tokosta, ainoastaan palkkaan luoksetuloista epäsäännöllisesti namilla.

Remmilenkeillä olen käyttänyt vaihtelevasti lyhyttä noutajahihnaa, normaalia lenkkeilyhihnaa tai sekaisin molempia. Tämä yhdistelmä on toiminut itseasiassa tosi hyvin, sillä vetäminen ja tempoilu on vähentynyt huomattavasti. Kadullahan ym muualla kuin metsässä remmikävely on aiemmin mennytkin ihan ok, mutta metsässä se on ollut lähinnä holtitonta loikkimista ja vetämistä sinnetänne. Ja aikaisemmin olen käyttänyt nameja, ihan liikaa, tämän yhteydessä. Nyt ei ole siis nameja ollenkaan käytössä. Vaadin nyt myös ennen vapaaksi pääsyä ihan kunnolla rauhoittumista hihnassa ja mallikasta remmikäytöstä tai muuten koira ei pääse irti. Teen tässä yhteydessä usein myös pari luoksetuloa, paikalla istumista ja taluttimen poisottamista sekä takaisinlaittoa, nome-seuraamista yms. ja päästän vasta sen jälkeen koiran irti. Tämä on nyt muutaman kerran mennyt ok. Myös metsässä remmissä kävely on kohentunut tosi paljon.

Kun Viiru on kuntoutunut leikkauksesta, alamme taas käydä kimppatreeneissä istumassa ja tekemässä malttia. Syksyn ja talven aikana ollaan muistaakseni käyty vain kolme kertaa näissä treeneissä, koska yksinkertaisesti alkoi taas masentaa koko touhu: istua kerrasta toiseen pellon reunassa katselemassa, kun muut tekevät ajoketjua, ohjauksia ja ties mitä, kun oma koira ei edes palauta. Nyt kuitenkin, jälleen kerran itseni kasanneena, me pelmahdetaan paikalle (varmaankin hauskuuttamaan yleisöä..). Toivon hyvin paljon, että omat hermot kestää ja pystyn pitämään koirankin hermot kasassa.

Tarvitsisin selvästi jonkun, joka potkii persuuksille ja sanoo milloin teen mitäkin. En ymmärrä mikä siinä onkin niin vaikeata. Periaatteessahan tiedän kaiken sen, mitä noissa muutamissa noutajaopuksissa lukee, mutta jostain syystä se soveltaminen ja omilla aivoilla ajattelu on ihan liian vaikeata. Tämä on yksi asia, jota yritän itsessäni koko ajan kehittää ja toivon että tätä kautta myös koiranlukutaito parantuisi enkä jäisi orjallisesti hinkkaamaan jotain yhtä asiaa. Esimerkiksi kävin viime viikolla taas kerran Teemun kanssa keskustelua, että mitähän minun taas pitäisikään tehdä. Keskustelu johti siihen, että päätin ostaa kymmenmetrisen liinan koiran perään ja alkaa Viirun parannuttua treenata pikku hiljaa noutoa näin. Olen tiedostanut tämän keinon koko ajan, olen kuullut sen myös Teemun suusta aikaisemminkin, mutta jostain ?=)(/&%€#ERFG(/& syystä en vain ole älynnyt itse käyttää sitä. Olen tänä aikana kuitenkin esimerkiksi peto-kurssilaisille neuvonut tätä kikkaa.. Osaa ihminen kyllä olla tyhmä. Ratakiskosta asiat viiteen kertaan väännettynä tänne, kiitos.

Vaikka aiemminkin olen mennyt sillä periaatteella, etten koskaan huomioi koiraa kun se itse tulee, kiinnitän tähän ja muutenkin arjen perusjuttuihin kaiken huomion, etten vaan mokaa edes sitä yhtä kertaa. Käydään enemmän kaksin metsässä kävelemässä kuin muiden koirakaverien kanssa ja yritetään jatkaa meidän suhteen luomista viime kertaisesta kömmähdyksestä huolimatta. Ollaan kuitenkin syksyn mittaan menty niin paljon eteenpäin, että jo oli pienen muistutuksen aikakin. Nää on just niitä juttuja, jotka pitää nöyränä.