Koiramaisia kysymyksiä :)

Kävin tänään Viirun kanssa tunnin remmilenkillä. Hitaasti löntysteltiin ja oli ihana huomata, miten koira kulki nätisti vierellä eikä riekkunut joka suuntaan, vaikka onkin ollut niin vähällä liikunnalla. Myöskään vastaantulevat koirat eivät aiheuttaneet mitään vetämis- tai haukkumishärdelliä, vaan Viiru pysyi nätisti hihna löysällä vieressä, jes.

 

Jostakin koirablogista bongasin tällaisen kyselyn ja ajankulukseni täyttelin tänne. Ehkä myös terapioin itse itseäni mm. kohdassa, jossa kysytään koirankoulutuksesta.

Miksi päädyit hankkimaan koiran sieltä mistä sen hankit? Hankin koiran tietämättä koira- ja kasvattajamaailmasta juurikaan mitään. Paras sauma ottaa pentu oli abivuotenani, kun lukuloma alkoi. Katselin labbiskerhon pentuvälityksestä tänä ajankohtana luovutusikäisenä olevia pentuja, ja jostakin syystä päädyin tähän kasvattajaan. Saattoi olla, että muiden kasvattajien pentuja ei ollut silloin vapaana tai sitten pentueita ei silloin yksinkertaisesti ollut. Jälkiviisaana on helppo saivarrella, mutta voi kunpa olisin tajunnut ottaa paremmin selvää asioista ja kasvattajista.

Millä perusteella valitsit koirasi, jos sinulla oli mahdollisuus valita? Yksilöä en saanut valita, sillä Viiru oli ainoa vapaana oleva pentu. Rotuun päädyin hyvin pitkälti Karon ansiosta, sillä siinä on puolet labradoria.

Paras puolesi kouluttajana? Huonoin puolesi? Paras puoleni on varmaankin loputon periksiantamattomuus ja itsepäisyys. Vaikka pilalle menneen treenin tai kokeen jälkeen vannon lopettavani kyseisen lajin tai luovuttavani kokonaan, en kuitenkaan ole koskaan vielä tehnyt sitä enkä todellisuudessa tekisikään. Saan lopulta aina kasattua itseni ja jatkettua treenaamista. Huonoja puoliahan riittää. Jään vellomaan epäonnistumisiin turhan pitkäksi aikaa. Esimerkiksi koiran karatessa alan pelätä samoin tapahtuvan tulevissa treeneissä, ja totta kai koira huomaa tämän minusta. Tämä johtaa tietysti siihen, että koira karkaa suuremmalla todennäköisyydellä. Olen myös aivan liian kriittinen itseäni ja koiraa kohtaan. Asioiden pitäisi onnistua heti, ja jos ne eivät onnistu, vaivun epätoivoon enkä osaa soveltaa. Asetan liian suuria tavoitteita (täysin onnistunut liike), enkä huomaa pieniä onnistumisia ja välitavoitteiden saavuttamista. Toisaalta olen oppinut lukemaan koiraa paremmin, mutta panikoidun helposti ja täten olen auttamatta askeleen jäljessä koiraa. Loputon periksiantamattomuus on myös yksi oire ehkä pahimmasta heikkoudestani: olen todella huono häviäjä. Olen hyvin ehdoton, haluan kaikki tai ei mitään. Jos en osaa jotakin asiaa täydellisesti, sitä ei kannata edes yrittää. Tämä on nähtävissä ihan jokapäiväisessä arjessa.

Minkälaisia metodeja käytät koirasi kouluttamiseen? Toko-puolella koulutan pääsääntöisesti nameilla. Uudet liikkeet opetan esimerkiksi imuttamalla, mutta joissakin asioissa käytän ehdollistamista. Tässä lajissa toivon koiran olevan se aktiivinen toimija, ja palkkaan jopa siitä, jos koira itse tarjoaa jotakin. Nome-puolella käytän enemmän pakotteita ja toivon, että koira on enemmän passiivinen. Tässä lajissa johtajuuden merkitys korostuu.

Oudoin kommentti koiraasi liittyen? Jaa-a. Joskus on tullut paheksuntaa, kun olen vetänyt koiran niskasta kiinni pitäen tilanteesta pois. Tämä on kuitenkin liittynyt omaan käytökseeni. Viirua on luultu kultaiseksinoutajaksi ja kummaksuttu, että eihän se näytä yhtään labradorilta. Näyttelyssä Viirua on sanottu vinttikoiraksi.

Miten koiraharrastuksesi sai alkunsa? En ole lapsesta asti ollut mikään koiraihminen, olen itseasiassa pitänyt kissoista enemmän. Innostus lähti siitä, kun tapasin Jannen ja tutustuin hänen perheensä Karo-koiraan. Karosta tulikin minulle valtavan tärkeä. Harrastamisen koiran kanssa aloitin vasta, kun hankin Viirun. Alusta alkaen oli selvää, että koirasta ei tule vain sohvatyynyä, vaan harrastuskaveri.

Tunnetko löytäneesi oman rotusi ja miten siihen päädyit? Rotu tuntuu oikealta, vaikka muista ei olekaan kokemusta. Miksipä sitä hyvää vaihtamaan, jos sellaisen on sattunut löytämään. Rotu valikoitui pitkälle Karon vuoksi. Ottaessani enemmän selvää rodusta, sen harrastusmahdollisuudet ja luonne tuntuivat itselle sopivilta.

Onko rodussa huonoja puolia?  Rodun terveystilanne tulee päällimmäisenä mieleen. Etenkin näy-linjaiset on jalostettu ulkonäön kustannuksella hyvin sairaiksi. On lonkka- ja kyynärvaivoja, allergioita ja ylipainoa. Myös yleinen käsitys rodusta on hieman vinksallaan. Labradoreja mainostetaan mahtavina perhekoirina, mitä ne varmasti ovatkin. Kuitenkin niiden alkuperäinen tarkoitus unohdetaan ihan liian usein, ja niitä otetaankin sohvan koristeiksi. Liikunta saattaa rajoittua korttelin kiertämiseen eikä koiraa tarvitse muka kouluttaa lainkaan, koska se on niin kiltti.

Mitä koirasi tekee tällä hetkellä? Nukkuu omassa häkissään.

Koiramaisia tulevaisuudensuunnitelmia/haaveita? Toivon, että Viiru pysyy mahdollisimman terveenä. Toivon startteja ja tuloksia niin tokossa kuin nomessakin. Toivon, että suhde koiran ja minun välillä kehittyy koko ajan parempaan suuntaan. Toivon kehittyväni kouluttaja ja ohjaajana, jolloin sekä minä voin luottaa koiraan että koira minuun.

Mikä on ollut paras hetkesi koiranomistajana? Onnistumiset. Hienoa on ollut taipumuskokeen läpäiseminen sekä tokosta I-tulos, mutta hienoa on ollut myös koiran toimiminen arjessa koko ajan paremmin. Olen kehittynyt täysin ummikosta edes jonkinlaiseksi koiran ohjaajaksi sekä kouluttajaksi. Olen saanut myös tutustua moniin mahtaviin ihmisiin ja koiriin, minkä kautta olen päässyt esimerkiksi käytännön metsästämään.

Maarit treenaa Viirua osa 1.

Olin jo aikaa sitten varannut itselleni ja Viirulle oppilaspaikan Labradorinnoutajakerhon toko-leiriltä sekä Jannelle (+Iralle) kuunteluoppilaan paikan. Leiri oli viime viikonloppuna, mutta jouduin perumaan leirin meidän osalta selkävaivojeni vuoksi. Harmittaa vietävästi!

Ollaan Maaritin kanssa sovittu, että treenataan nomeen tähtäävästi Viirua kaksi kertaa viikossa. Viime treeneissä Maarit jo vihjaili, että pikku hiljaa voitaisiin (pitäisi!) siirtyä enemmän lajitreeniin. Tähän mennessä ollaan tehty ihan perusjuttuja: alkuun ihan arkitottelevaisuutta hihnakäytöksestä lähtien ja siitä pikku hiljaa damin pitämiseen ja kantamiseen asti. Jouduttiin jo yhden viikon treenit perumaan, joten Maarit soitti sunnuntaina ja ehdotti, että hän treenaisi Viirua itse jonkin aikaa. Vähintään siihen asti, että selkäni tulee treenikuntoon.

Maanantaina Maarit olikin Viirun kanssa vajaa tunnin treenaamassa, ja lapukka oli kuulemma toiminut oikein kivasti! Maarit teetti Viirulla hakua motivoituna niin, että haetutti vain kaksi damia. Oli ollut kuulemma vähän alkukankeutta, sillä koira on viimeksi tehnyt hakuruutua loppukesästä. Kuitenkin kokonaisuudessaan koira oli toiminut ihan jees.

Treeneissä oli myös pillipysäytystä ja siitä eteenlähetystä damille. Ensimmäisellä kerralla pysäytyksessä Viiru oli kuulemma tarjonnut maahanmenoa ja nurissut, kun Maarit käski istua. Muuten koira oli ollut koko treenin ajan ihan hiljaa! :) Mistähän kummasta koira keksi maahanmenoa luoksetulossa tarjota, ei olla edes harjoiteltu sitä tokon puolella…

Viiru oli myös seurannut ihan kivasti treenin ilman hihnaa, eikä yrittänyt varastaa dameille. Alussa koira oli kerran palautuksessa yrittänyt lähteä muualle höntyilemään, mutta kiellon jälkeen palautti hienosti. Muut palautukset olivat kuulemma hyviä ja suoria, vau! Huomioon pitää ottaa myös se, että koira oli ennen treeniä ollut ainakin viikon vain sohvalla koristeena ja ulkoilu rajoittui pikapissatuksiin maksimissaan talon ympäri.

Toivotaan, että tästä pikku hiljaa alkaa tulla Viirulle rutiini. Vielä saavat treenata kaksistaan, mutta jonkin ajan päästä olisi tarkoitus, että minä menen katselemaan ja siitä pikku hiljaa alan itse ohjata koiraa. Toisaalta aivan huippua, että koira on toiminut noin hienosti. Sitten se kuuluisa mutta. Toisaalta tosi musertavaa, etten osaa ohjata koiraa niin, että se minun kanssani toimisi. Tuntuu, että tähän kiteytyy yksi suurista ongelmista, miksi minun ja Viirun treeneistä ei tule mitään. Olen tosi huono häviäjä enkä kestä sitä, etten osaa jotakin. Tämän seurauksena pää leviää. Jotain terapiaistuntoa pitäisi varmaan alkaa ihan tosissaan harkita.

Viirulla on tylsää

Viimeisimmän kokeen jälkeen meidän elämä on ollut aikalailla hiljaiseloa. Selkäni on vihoitellut taas oikein kunnolla, eikä edes koiran ulkoiluttaminen ole tullut kyseeseen. Tuskanhiki pinnassa olen klenkannut 300m päähän apteekkiin hakemaan toinen toistaan vahvempia kolmiolääkkeitä. Lopun ajan olenkin yrittänyt tuloksetta löytää edes jotakin asentoa, jossa kipu ei olisi niin helvetillinen. Liekö kivun yhtäkkinen palaaminen näin rajuna jotakin psykosomaattista jurppimista johtuen kokeesta? :D (Alaselässäni on heinäkuusta ’12 asti ollut välilevyn pullistuma ja vuoden vaihteen aikoihin otetussa MRI-kuvassa paljastui toinen pullistuma sekä repeämä. Jossakin vaiheessa alkoi jo vähän näkyä valoa tunnelin päässä paranemisen suhteen, mutta nyt vointi otti taas huolella takapakkia.)

Ennen selän pahinta kipeytymistä käytiin kerran treenaamassa Maaritin kanssa ja saatiin yksi onnistunut markkeeraus – vähintään viiden epäonnistuneen jälkeen. Ira kävi samalla reissulla tutustumassa Maaritin 5-viikkoiseen kasvattiin, joka valitettavasti oli pentueen ainoa. Muuten Viirun elämä on rajoittunut pissatus ”lenkkeihin” ja muutamaan daminpitoharjoitukseen sisällä. Ruuan annon yhteydessä olen välillä yrittänyt tehdä kontaktiharjoittelua ja muutaman askeleen seuraamista kupille päin.

Viikonloppuna Karo tuli meille pariksi yöksi kylään, joten on Viirulla sentään Irasta ja Karosta ollut seuraa.

Koska mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut, laitan nyt kuvia viime viikolta. Mukana on myös vähän vanhempia ulkoilukuvia, joita en ole muistanut (lue jaksanut) laittaa. Luvassa aikamoinen kuvapläjäys siis!

 

Harjoiteltiin jäällä nome-seuraamista ja ihan hyvin se meni, vaikka Karo juoksi kauempana vapaana.

 

Ruoka-aikaan keittiössä oli tunkua. Ira on onneksi melko hyvin oppinut, että toisten kupille ei mennä.

 

Karo tuumii vähän paheksuen, että miten te kakarat jaksatte.

 

Viiru yrittää kovasti tunkea Iran pedille nukkumaan, vaikka oma rutkasti pehmeämpi petikin on olemassa.

 

Viiru empi moneen kertaan, uskaltaakohan häkkiin mennä kun Karo on siellä jo. Näiden kahden suhteessa näkee mahtavasti, kumpi määrää kaapin paikan.

 

Karo oli Viirun yksiössä (häkissä), joten Viiru olevinaan vaivihkaa nyhti tyynyn sieltä ulos ja kävi pötkölleen siihen. :D En toki ole tehnyt koirastani pehmeyttä rakastavaa nössykkää…

 

Riekkumiskuvat jäällä on otettu muistaakseni jo ennen Iran kotiutumista. Kuvia on yksi ja miljoona, mutta raakasin jo monta hyvää pois. Katsokoon ken jaksaa! Ja onhan tässä viime aikoina ollut monta kuvatontakin kirjoitusta, joten tässä vähän tasoitusta.

 

 

Pari tokoilukuvaa, otettu varmaankin yli kuukausi sitten. Ihan kivaa seuraamista näyttää olevan ainakin kuvan perusteella!

 

Keskeytetty koe

Tämä teksti on ollut luonnoksissa jo toista viikkoa, mutta jostain syystä siellä se on rauhassa saanut ollakin. Liekö poissa silmissä, poissa mielestä -klisee sopiva tähän. Aivan kuin asian ajattelematta jättäminen poistaisi sen olemassaolon..

Käytiin viime viikolla extempore tokokokeessa Hausjärvellä Riihimäen lähellä. Sain edellisenä päivänä tiedon, että pääsisin varapaikalta kokeeseen ja totta kai iloisena otin paikan vastaan. Viime kokeen jälkeen suutuspäissäni lähettelin vähän sinne sun tänne sähköpostia ja ilmoittauduin varalle useampaan kokeeseen, ja tämä tärppäsi. Oli ihan mukavaa, kun ei tarvinnut viikko tolkulla jännittää etukäteen.

Koe oli hiekkapohjaisessa lämmittämättömässä hallissa. Tietysti koiran pitäisi toimia vaikka nappulameressä, mutta meidän tokotaipaleen ollessa näin alussa, ei talven ajan pelkästään tekonurmella treenaamisen jälkeen ollut kovin helppoa mennä tällaiselle alustalle. Alokkaassa oli 13 koirakkoa ja ylläripylläri oltiin taas toiseksi viimeisiä.

Olen kirjoittanut tätä tekstiä jo moneen kertaan, mutta deletoinut kaikki ja aloittanut aina alusta. Nään kaikki tapahtumat liiankin kirkkaina mielessä, mutta mitään järkevää tekstiä on melkoisen vaikea saada tuotettua. Väkisinkin alkaa itkettää ja suututtaa niin mahdottomasti. Tämän pitäisi olla kiva harrastus, jota ei todellakaan pitäisi suorittaa verenmaku suussa. Eikä se meillä ole niin ollutkaan, vaan olen mielestäni tätä lajia tehnyt hyvin positiivisesti ns. koiran ehdoilla, en lainkaan pakottamalla. Meillä on ollut tämän lajin kanssa kivaa. Viime kokeessa koira näin jälkiviisaasti sanottuna näytti jo pahaenteisiä merkkejä, mutta laitoin ne yhden epäonnistumisen piikkiin enkä nyt totaalisesti masentunut. No, täytyi sitten tämäkin päivä kokea.

Toin koiran rauhoittumaan halliin kun viimeiset avo-luokkalaiset suorittivat. Tein hallissa muutaman seuraamispätkän ja ne menivätkin ihan hyvin. Kehään mennessä jo juoksutarkastus meni ihan harakoille. Viiru väisti pahasti tuomaria ja sain väkisin vääntämällä Viirun pyllyn tuomariin päin ja tuomari sai kokeiltua häntä koipien välissä luimivaa koiraa. Luoksepäästävyys meni ok, vaikka koira siinäkin lipoi huuliaan ja peruutti selkäni taakse. Paikkamakuun maahan käskyllä Viiru ampaisi täysillä hallin toiseen nurkkaan tuomarin ohi ja lopulta rivin päässä olleen koiran luo. Tuomari käski ottaa koirat kiinni ja parin kutsumisen jälkeen Viirukin tuli luokseni. Kysyin tuomarilta, että me varmaankin lähdetään kehästä ja näinhän siinä kävi. En käsitä, mitä tässä tapahtui. Koira lähti täysin lapasesta eikä kuunnellut mitään. Ilmoitin sihteereille, että harkitsen hetken jatkanko koetta vai keskeytänkö.

Siitä se läks…

 

Päätin kuitenkin tehdä kokeen loppuun. Ensimmäisenä liikkeenä oli hihnassa seuraaminen. Koira ei ollut mukana millään muotoa, vaan haisteli maata ja sitä sai oikeasti vetää perässään. Viiru ei ole koskaan tokoillessa ollut tällainen, vaan se on aina mukana tekemässä häntä heiluen. Nyt tuntui, että minua ei ollut koiralle olemassakaan ja se eli ihan omassa maailmassaan. Taas mietin, että pitäisikö keskeyttää, mutta jatkoin silti. Luoksetulossa irrottaessani hihnan oli koira jo sen näköinen, että koska lähtee. Sain toistaa istu-käskyn useampaan kertaan, mutta silti koira pälyili. Jättö kuitenkin meni ihan ok eikä koira kitissyt kuin kerran. Itse luoksetulo ja perusasentokin meni mielestäni tosi hyvin aikaisempaan verrattuna.

Hihnassa ”seuraaminen”…

 

Seuraavaksi oli liikkeestä maahanmeno, jonka aloituspaikkaan piti muutama metri kävellä. Tässä koira karkasi taas ja sinkoili pitkin hallia. Kun viimein sain koiran taas vierelleni, meni itse liike oikein hyvin. Arvosana olisi ollut kymppi, mutta lopun perusasennon ennakoiminen liikkurin käskystä alensi pisteitä.

Heti perään samalta paikalta oli liikkeestä seisominen, jossa Viiru otti useita askelia kunnes lopulta pysähtyi. Kun pääsin koiran viereen ja liikkuri sanoi ”käsky”, ampaisi koira taas johonkin hallin seinustalle nuuskuttelemaan. Pyysin koiran takaisin, ja sieltä se onnellisena juoksikin jokin makkarapaperi suussaan luokseni. Sitten aloiteltiin seuraamista. Taas Viiru ampaisi vierestäni johonkin ja veti paskarallia ympäriinsä. Tässä vaiheessa itkua vääntäen totesin tuomarille, että kiitos keskeytämme kokeen. Sain koiran hoteisiini ja kiikutin sen niskavilloista autoon ja lähdin itse saman tien pois.

Janne seisoi katsomossa ja kuunteli, miten muutamat ihmiset ottivat asiakseen kauhistella ja haukkua huonoa koirankohteluani. Mitähän minun olisi pitänyt tehdä, kehua ja taputtaa päähän että voi kun oli hienosti tehty?! Olin jo keskeyttänyt kokeen ja poistumassa kehästä, joten hieman vaikea siinä tilanteessa on kilpailukieltoa antaa. Jotenkin koiralle piti näyttää, että nyt tuli tehtyä ihan helvetin väärin. Jos olisin kauniisti taluttanut sen autoon ja siellä vasta alkanut elämöidä, olisi ajoitus ollut auttamatta myöhässä. Tietysti tuikituntemattomat ihmiset eivät tiedä meidän taustoja eivätkä sitä, että kun ollaan niin syvällä tässä suossa, niin koiran ei voi antaa pelleillä enää yhtään kertaa ilman seurauksia.

Vollotin pihassa ja tuomari tuli kokeen jälkeen naurahdellen juttelemaan, että ei tainnut olla ihan tämän koiran päivä. Kuulemma ne liikkeet, jotka koira teki (luoksetulo ja liikkeestä maahanmeno), ”se teki helvetin hienosti.” Eipä se siinä tilanteessa paljon lohduttanut, vaan vollotin sanaakaan sanomatta.

Ehkä huonosta ja sekavasta tekstistä huomaa, että olen vieläkin järkyttynyt ja surullinen. Minulla on Viirun kanssa ollut niin paljon vaikeuksia ja ongelmia, mutta en silti ole luovuttanut. Nyt tuntuu, että kaikki ongelmat ryöppyävät taas kerralla mieleen. Olen ollut hyvin onnellinen, että viimein löysin lajin, jossa koirakaan ei sikaile ja molemmilla on kivaa. Itkua tälläkin hetkellä vääntäen mietin, että onko tämäkin nyt menetetty ja laji tulee jatkossa olemaan samanlaista taistelua kuin kaikki muukin. Mitenhän tästä oikein nousisi ja pystyisi jatkamaan koiran kanssa treenejä entiseen malliin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?

• Luoksepäästävyys: 10
• Paikalla makaaminen: 0
• Seuraaminen kytkettynä: 6 Tästä olisi kyllä pitänyt antaa nolla, ei ollut seuraamista nähnytkään
• Maahanmeno seuraamisen yhteydessä: 9
• Luoksetulo: 9
• Seisominen seuraamisen yhteydessä: 0 Koira tosiaan tuli monta askelta perässäni ennen pysähtymistä ja lopulta karkasi
• Lopuista jäi sitten pisteet saamatta, kun keskeytin.

ALO-, Ossi Harjula, 3.4.2013 Hausjärvi

Joku kouluttaja on kysynyt joskus, että mikä olisi pahinta, mitä kuvittelen kokeessa voivan tapahtua. Olen vastannut pahinta voivan olla se, että koira karkaa kesken kokeen rällättelemään kuuntelematta mitään ja olematta ollenkaan mukana hommassa. Check! Tähän ei voi kuin hyvin kuluneesti enää todeta, jotta paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Ja leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä ja blaablaablaa…